Riitänkö minä?
Huolehditko sinä paljon? Huolehditko ja kannatko murhetta läheisestäsi tai ystävästäsi yli voimiesikin? Tai onko auttajana ollessa tuo rooli voinut jäädä päälle eikä siitä pääse irti.
Olen kantanut syvää huolta joistakin rakkaista, läheisistä. Kantanut herkeämättä huolta heistä, joita olen kuvitellut voivani harteillani kantaa. Sanon juurikin, että kuvitellut. Sillä se lienee kuvitelmaa, että minusta olisi toisen elämää kantamaan.
On monia, joilla on yötä päivää huoli lapsestaan, vanhasta äidistään tai isästään, ystävästään tai puolisostaan. He kokevat, että se olisi heidän tehtävänsä kantaa vastuuta näistä ihmisistä. Ymmärrän hyvin – tätä juuri samaa olen tehnyt itsekin.
Monissa asioissa voimme auttaa muita. Niin pitääkin tehdä. Se tekee hyvää niin auttajalle kuin autettavalle. Mutta jos kannan toisen tunteita kuin ne olisivat vastuullani, pahan mielen, kiukun, surun, se ei ole lainkaan hyvästä. Jakaa voi, mutta että ottaa toisen tunteet omaksi vakituiseksi taakakseen, ja huolekseen, niin ei, ei niin.
Huolestuneisuus nimittäin nakertaa meitä, se stressaa, vie voimia… lopulta se vie voimia siltä auttamiseltakin. Ja ennen kaikkea se vie voimia meidän omalta ainoalta elämältämme. Emme ole täydellisiä. Emmekä voi koskaan myöskään auttaa täydellisesti. Emme koskaan voi ottaa toisen tuskaa pois kokonaan. Vaikka miten ikinä yrittäisimme.
Omat asiat eivät aina ole mitenkään helppoa kohdata – eivät ollenkaan. Omat pienetkin asiat voivat joskus olla vuorenkorkuisia kohdata. Melkeinpä helpompaa on huolehtia ja mikromanageerata toisen elämää. Pahimmillaan ulkoistaa itsensä ja tunteensa toiseen.
Tässä kohtaa voi tuntea itsensä uupuneeksi tai väsyä helpolla. Ja voisi olla hyvä etsiä apua ja tukea itselleen, jos vain voi – kursseilta, kirjoista, muilta ihmisiltä samoissa tilanteissa. Terveyskylä.fi-sivustolta löytyy myös Vertaistalo.fi. Sieltä voi löytyä mahdollisuuksia vertaistukeen itselleen, sitä matalan kynnyksen apua.
Joskus matka omien huolien ratkomisessa voi johtaa omien tunteiden tunnistamiseen ja kohtaamiseen. Tunteet ohjaavat elämäämme halusimmepa sitä tai emme. Vaikka olisimme järki-ihmisiä niin tunteet ne jylläävät taustalla. Siellä voi olla syyllisyyttä ja häpeää, ehkä huonommuuden tunnettakin. Ihmisen tavallisia tunteita, joita voi kuunnella mitä ne ehkä kertovat. Riittämättömyys kertoo mahdollisesti vanhemmasta, jolle et koskaan riittänyt, tai jota et koskaan osannut ja pystynyt auttamaan. Suru voi kätkeytyä huolestuneisuudeksi – entä jos tapahtuukin jotakin kamalaa.
Mietin, että tunteet ovat ystäviämme, suunnannäyttäjiä ja tie syvempään itsetuntemukseen. Tunteita ei pidä pelätä. Kun niitä kohtaa, niin tunnejärki alkaa vallata alaa arjen ratkaisuissa. Tässä päivässä, tämän päivän ihmisten kanssa. Tunnetaitoja voi opetella. Esimerkiksi Mieli.fi-sivustolta löytyy aiheesta lisätietoa.
Muut ihmiset ovat meille tärkeitä, niin kuin pitääkin. Toisen elämä on aina kuitenkin hänen omansa. Hän ei myöskään halua, että voit huonosti hänen vuokseen. Paremminkin hän haluaa, että elät omaa elämääsi niin hyvinvoivana kuin se on mahdollista.
Itsestään saa ja tulee pitää huolta. Hoitaa omia kremppojaan ja tehdä asioita, jotka tuovat iloa. Ja kun voi paremmin, niin jaksaa olla ja tehdä, juuri niin riittävästi kuin yksi ihminen voi. Hyvä mantra on tämä ja sitä voisi toistaa vaikka joka päivä: Minä riitän, juuri tällaisena kuin olen. Niin itselleni kuin muille.
Kevätiloa kaikille!
Merja Korpisaari
Kirjoittaja on Toivo®-vertaistukija
