Kohtaaminen marraskuussa
Monen naisen työpäivä oli juuri päättynyt ja sairaalan pukuhuoneilla kävi kuhina. Elettiin marraskuuta ja aamulla oli ollut lumi maassa. Iltapäivällä tuuli navakasti ja satoi märkää räntää. Joku pelkäsi lähteä ajamaan kesärenkailla kohti päiväkotia. Toinen taas oli varma, että Nysse on myöhässä. Ihmiset olivat huonotuulisia.
Minä olin tyytyväinen, koska olin päättänyt lähteä kävellen kohti Kaupinojan saunaa. Tunsin itseni reippaaksi ja pystyväksi, enkä valittanut turhista. Heti ulos astuessani huomasin, että oli pimeää, kova tuuli piiskasi kylmää räntää kohti kasvojani. Alkuun kävely sujui melko mukavasti. Hetken päästä oikea lonkkani tuntui kipeältä ja askel oli raskas. Yhtäkkiä huomasin, että polun eteen oli aurattu lumivalli. Ilmeisesti latukone oli liikkeellä tekemässä latupohjia Kaupin metsään.
Pieni lumivalli olikin minulle liian vaikea ylitettäväksi. Takaisinkaan en halunnut kääntyä. Tuijotin lumivallia ja olin väsynyt, enkä lainkaan reipas ja pystyvä. Polun vieressä oli melkein kaksimetrinen kivi. Olisin halunnut istua kannon päälle, mutta tiesin, että siitä en pystyisi nousemaan omin avuin. Laahustin kiven viereen.
Nojasin kiveen ja itku tuli. Jostain räntäsateen seasta ilmestyi ystävällisen näköinen vanhempi mies tuuheakarvaisen lempeän koiran kanssa.
“Onko polvesi kipeä?”, kysyi mies
“Ei kun toi saatanan lonkka”, vastasin tosi tylysti.
“No, sehän osataan nykyään korjata.”
“Minä vaan olen liian nuori tekonivelleikkaukseen, ja uudesta tekonivelsairaalasta on vasta tehty monttu maahan.”
“Katsos, minullakin oli kulunut lonkka, se oli tosi hankalaa aikaa sekä Lissulle että minulle. Pystyimme tekemään vain ihan pieniä lenkkejä. Lissulla oli tosi kurjaa, ja sen paino ehti hieman nousta.”
Tajusin, että mies puhuu koirastaan, jonka nimi oli Lissu.
“Nyt kun minulla on tämä uusi lonkkanivel, kaikki on hyvin. Me voimme tehdä pitkiä lenkkejä joka päivä ja Lissukin on taas normaali painoinen. Jaksa nyt kärsivällisesti odottaa, että uusi sairaala valmistuu. Kyllä sinä vielä pystyt kävelemään ja nauttimaan elämästä. Kaikki kyllä järjestyy.”
Ukko ja Lissu katosivat räntäsateeseen. Ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Olinko kohdannut enkelin? Tunsin itseni iloiseksi ja pääsin vallin yli. Jatkoin matkaani kohti Näsijärven kylmää syliä ja puulämmitteisen saunan lempeitä löylyjä.
Kirjoittaja
Kirsti Niemelä
Tampereen nivelpiirin jäsen
